Arkipäivää ja navetointia
Vuosisadan alkupuolella on navetoille heräiltiin jo viiden maissa. Mitään kelloa tai kukkoa ei ollut herättämässä, kyllä sitä herättiin ihan luonnostaan. 50-luvulla Terttu ja Kaarina lähtivät aamunavettaan noin puoli seitsemän aikaan. Silloin ehdittiin sopivasti valmiiksi maitoautolle.
Kahvi keiteltiin puuhellalla. Vanhoja kahviporoja kuopaistiin isosta emalisesta sumppikattilasta. Uutta kahvipööniä jauhettiin vain hiukan siihen sekaan. Sumppikattilassa sattoi olla jopa puolen viikon purut, muistelee Tuula. Kahvin kanssa saatettiin joskus ottaa pala omatekoista leipää, johon laitettiin voita päälle. Hyvää oli.
 |
| Martta Rahkola, Eetu Isohannin palvelija ja kyyttö-lehmä, ehkä Nilkkulan karjanäyttelyssä 1934. Työvaatteet: navettahuivi, navettatakki ja nahkaiset saappaat. 1930-luvulta lähtien vähitellen otettiin käyttöön myös kumisaappaita ja vyöllä solmittavia sinikankaisia navettatakkeja. Vaatteet ja kengät kuivateltiin tuvassa uuninpankolla. Siinä haisivat, mutta hajuun oli totuttu. Joku nätti verhokin saattoi olla ripustettuna niiden eteen. Kesällä navettavaatteita roikotettiin porstuassakin, mutta eivätpä ne kylmään aikaan siinä olisi kuivuneet. |
Navetassa
Ensimmäiseksi piti laittaa navetan karjakeittiöön padan alle tuli. Sitten siistittiin lehmien alustat lypsyä varten. Lehmiä mahtui Nilkkulan navettaan 8 - 9 ja määrä oli sama vielä 50-luvullakin. Lisäksi oli nuorta karjaa. Lehmien päät olivat navetassa seinään päin eli ruokintaruuhi kulki seinän vieressä.
Minkä nimisiä lehmät olivat? Vuoden 1930 karjan nimet Aapan koelypsyvihkosta: Vikkelä, Oivikki, Hertikki, Lemmikki, Mansikki, Torstikki, Korjanen ja Kaunikki. Nimet kertovat kaunista kieltä ihmisen ja lehmän suhteesta.
Naiset tekivät navettatyöt; emäntä ja piiat. Miehet hoitivat hevoset. Tämä oli perinteinen työjako. Tosin Aapa ei ollut mitenkään erikoisen innokas hevosmies, vaikka muuten huolellisesti tilaa hoiti. Kalervo muistaa että Iida oli kertonut joskus, että hänen oli pitänyt ottaa suitset jossakin kiperässä tilanteessa. Ja itse muistan Iida-mummun tarinoista, että nuorena miniänä hänen ensimmäinen työnsä aamulla oli ollut ruokkia hevoset. Myöhemmin talon palvelija, Helli, oli innokas hevostenhoitaja ja vielä myöhemmin Kalevi ja Kosti. Hevosia ruukasi olla yksi tai kaksi ja joskus varsakin, mutta 50-luvun lopulla enää Liisa-tamma.
Tapana oli, että vinttikaivoista vintattiin vettä ja lasketettiin puista ränniä pitkin navettaan lehmille. Ränni lähti navetan padan vierestä. Joka lehmän kohdalla rännissä oli aukko, josta se pääsi juomaan. Karsinoissa ei ollut ränniä, vaan sinne eläimet juotettiin astioilla.
Nilkkulassa Iitan talon pihalla oli syvä kaivo, mutta sen vesi ei ollut juomakelpoista. Kaivoa käytettiin kesällä “kylmäkaappina” ja se oli siinä hommassa tärkeä. Eläinten juomavesi jouduttiin ottamaan purosta. Puron etäläpuolen kaivoissa sitä vastoin oli hyvä vesi, joten ihmisten ruokavesi haettiin Roikon kaivosta.
 |
| Karjanäyttelyä Nilkkulassa 5.7.1934. Oik. Taimi Jokipelto* os. Verronen Torvenkylältä palkitun Maitopää-lehmän kanssa. Kuvan lehmät ovat suomenkarjaa, värityksen perustella kyyttöjä, joiden maito juoksettui hyvin juustoiksi. Melkein kaikki kylän talot kuuluivat karjatarkkailuun. |
 |
| Navettojen "taka-ovet". Iida ja Aapa Nilkkulan talon pääty näkyy vasemmalla. Takimmainen navetta oli heidän ja sitä vastapäätä oleva sonta-lato, johon sonta kannettiin paareilla. Siinä työssä piti olla kaksi ihmistä kantamassa. Kalervo ja Kalle muistelivat, kuinka poikasilla oli mukavaa hypellä navettojen katoilla. |
Lypsäminen, maidon kantaminen sekä sonnan luominen tehtiin keskikäytävää pitkin. Navetointi oli raskasta työtä, siinä oli paljon kantamista ja nostelua.
Navettaa lämmitti eläinten lisäksi myös muuripata, josta saatiin kuumaa vettä. Muuta lämmitystä ei tarvittu talvellakaan. Muuripata oli Nilkkulassa lähellä karjalatoa, josta haettiin lehmille heinät ja muut eväät. Kts. navetan pohjapiirros. Tuula pohdiskeli, että olihan se ihme ettei koskaan sattunut tulipaloa, vaikka olkia ja heinää siinä padan vieressä käsiteltiin.
Mistä navettaan saatin valoa? Ikkunat olivat pienet ja talvi pitkä. Iida-mummu kertoo, että aina piti varata päreitä mukaan. Yksi päre valaisi noin 15 minuuttia. Navetassa ne kiinnitettiin tiettyihin paikkoihin, jonka alla piti olla vesiastia. Öljylamput kyllä yleistyivät vuosisadan vaihteessa ja myöhemmin karbidilamput, muttei yksi lappu kovin paljon valaissut. Sähköt tulivat Kannukseen 20-luvulla ja vähitellen navettoihinkin ripusteltiin sähkölamppuja.
Lehmille valmistettiin ruuaksi apetta, eli ruumenien ja olkisilpun päälle kaadettiin kuuma vettä ja annettiin hautua sen aikaa kun luotiin sonnat. Seosta sitten hämmennettiin, sekoitettiin ehkä kourallinen jauhojakin sekaan. Käsille homma oli ikävää, varsinkin ruumenet raapivat ihoa. Apetarvikkeita säilytettiin läheisessä karjaladossa. Jauhoja piti säästää, ei niitä entisaikaan laitettu lehmille kauhakaupalla.
Jouluporsasta pidettiin ja se ruokittiin omaan karsinaansa navetassa.
Sahlgrenin höyrymeijeri
Nilkkulaan liittyy todellinen erikoisuus, josta on ollut toistaiseksi vaikea löytää tarkkaa tietoa. Kannuslainen kauppias ja monitoimimies Sahlgren perusti Nilkkulaan höyrymeijerin n. vuoden 1880 tienoilla. Siellä kirnuttiin kermasta voita. Meijeri sijaitsi Sakrin talon (Fanni ja Kustu Isohannin) navetassa eli Nilkkulan navettarivin välittömässä läheisyydessä. Sivukylällä katsottiin olevan riittävän paljon maitoa, jotta meijeri voisi kannattaa. Meijeriksiksi kutsuttiin siihen aikaan pientäkin maidonjalostusta. Meijeri toimi aina Sahlgreenin kuolemaan saakka eli noin vuoteen 1890. On mahdollista, että maidon jäähdyttäminen jäävedellä on perua jo tuolta ajalta, koska tuolloin uusia maitotalousoppeja mm. separaattori, saapui Ruotsin puolelta Kokkolan seudulle.
 |
| Vielä tähän navetan pohjapiirros: jääaitta ja rehulato oikealla, tunkio vasemalla |
 |
| Jääaitta. Sen takana heti Fanni ja Kustu Isohannin navetta (katto näkyy). Oik. lampola, jonka takana välittömästi navetan ovi. |
Maidon käsittely ja seka-auto
Karjaladon vieressä oli myös jäälato, johon talvella sahattiin joesta jäitä. Ne säilyivät sahajauhoihin peitettynä kesään asti. Tuula muistaa, kuinka jäästä sahattiin palanen ja se plumpsautettiin isoon rautasammioon, joka oli muuripadan vieressä navetassa. Tonkassa oleva maito saatiin siinä nopeasti jäähdytettyä meijeriin vientiä varten. Kun jään säilöminen kävi tarpeettomaksi, jääladosta tehtiin uusi sauna rantaan ojan varteen. Silloin vanha kaksikerroksinen mallassauna myytiin Mutkalammille, jossa se ehkä on vieläkin. Tämän täytyi tapahtua joskus 50-luvun alkupuolella, koska Tuula vielä muistaa jäiden käytön.
Kannuksen osuusmeijeri aloitti maidon vastaanottamisen vuonna 1930. Terttu kertoo, että puoli kahdeksan maissa tonkat piti olla valmiina maitolaiturilla. Nilkkulan tonkka oli noin 30-40 litrainen ja melko painava, siinä oli sekä ilta- ja aamumaito. 50-luvun maitoautoa sanottiin seka-autoksi, koska siinä oli koppi myös ihmisille ja se kuljetti postinkin. Joskus puolenpäivän jälkeen auto tuli takaisin, mukanaan kurria sekä voita, jos sitä oli tilattu. Jos oli tilattu voita, täytyi olla heti viemässä se kylmään. Kurria (rasvatonta maitoa) annettiin vasikoille ja sialle. Maitotinkikin oli; aina joku kävi ostamassa maitoa. Terttu muistaa, että ainakin Roikon Hilda ja Alafren Martta tapasivat hänen aikanaan hakea maitoa suoraan navetasta.
 |
| Seka-auto, jonka omistivat Isohannin Eemeli ja Lauri. |
Seka-auto kierteli pitkän lenkin eri kylillä. Korvenkyläläiset Iida-mummun ystävät saattoivat piipahtaa Nilkkulassa Iitalla kylässä sillä aikaa kun auto kävi mutkan Hannilla. Puolisen tuntia siinä ehdittiin kahvitella ja kuulumisia vaihtaa, kunnes taas noustiin autoon. Salli-miniä kuuluu pahoitelleen kahvin turhaa kulutusta.
Navetointi kesällä
 |
| Nilkkulan kesälypsypaikalla vas. Helli Leppälä ja Helmi Salonen. Pikku tyttö on Kaarina Ranta-Nilkku. |
Kesällä eläimet olivat ulkona koko ajan. Nilkkulan lehmiä pidettiin yleensä ylipellon suunnassa eli siinä elosuojan kohdalla ojan takana. Ne myös lypsettiin ulkona, elosuojan lähellä oli lypsypaikka. Kun siirryttiin Huhtakankaalle, lehmät vietiin jo kesäksi 1956 ojanevalle. Sielläkin ne pääsivät juomaan ojasta ja ne lypsettiin ulkona; suunnilleen nykyisen Huhtakankaan lietekaivon kohdalla.
Terttu ja Kaarina ajelivat aamuin illoin polkupyörillä Nilkkulasta Huhtakankaalle lypsylle ja lehmiä ruokkimaan. Iida-mummu hoiti sillä välin Markku-vauvaa. Sonnanluontia ja vedenkantoa ei sentään ollut kesällä.
Lampaat
 |
| Ainoa kuva, missä pieni lammaslauma (vahingossa) näkyy. Etualan tyttö tuntematon. |
Lampaat eivät tarvinneet paljon hoitoa. Niille nakattiin vähän evästä; pajuista ja koivuista tehtyjä kerppuja, heiniä ja vettä. Iida keritsi ne kahdesti vuodessa ja muutenkin niistä huolehti.
Terttu muistaa, että Nilkkulan aikana lampaita pidettiin yleensä kesällä Tuominiemessä, joka on Kärkisojan Myllykosken lähellä, entisestä Heikkilän mäestä Nilkkulaan päin. Vanha maantie teki siinä kohti vinkkelimutkan. Purossa on siinä oikein kaunis pieni koski.
Huhtakankaalle muuton jälkeen lammashaka siirrettiin nykyisen Kimmon kodin nurkille. Lampaiden sievästi muotoilemat puut (ei alaoksia) erottuivat vielä vuosikymmeniä eläinten lähdettyäkin.
 |
| Nilkkulan lehmiä iltalypsyn jälkeen kesäillassa. 1900-luvun alussa lehmät laidunsivat vapaasti metsissä. Viljelykset oli aidattu, etteivät eläimet mene niitä sotkemaan. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti