Sanna

Nilkkulan emäntä

Sanna oli toimelias järjestyksen ihminen ja hänen sanottiin olevan “ihte” joka paikassa. Ulkonäöstään hän oli tarkka. Vaaleat, kihartuvat hiukset olivat aina siististi. Hoikka oli varreltaan ja ryhti moitteeton.

Lapsia syntyi kymmenen, joista kaksi kuoli heti vastasyntyneenä. Muut lapset elelivät ja varttuivat kunnes saapui suuri onnettomuus. Vuoden 1900 keväällä kulkutauti raivosi kylällä ja vei mennessään melkein kaikki kylän lapset. Perheen lapsista Toivo 2v, Saimi 4v ja Matti 12v kuolivat. Lempi Maria (Maija) 10v  ja Iita 7v selvisivät. Myös isot pojat Tuomas (Tooma)18v ja Juho Jaakko (Jussi) 15v selvisivät, mutta hävisivät myöhemmin amerikkaan.

Jaakko Tuomaanpoika Nilkkula 1.10.1856 - 29.12.1923 ja Maria Susanna (Sanna) Hankonen 2.11.1857- 26.9.1928. Nilkkulan isäntäväki edellisen vuosisadan vaihteessa. He tapasivat käydä kirkonkylällä asioimassa yhdessä. Aivan tavallista se ei ollut, monessa talossa emäntä sai jäädä kotiin.

Sannan tarina

Seison tutulla paikallani aittarannassa, tänne ei pihalta kukaan näe. Katson kevään paisuttamaa puroa, se taukoamatta solisee ja pauhaa. Siinä on paljon lähteitä, eikä se jäädy koskaan, ei kovallakaan pakkasella.

On huhtikuun 28. päivä vuonna 1905, viides vuosipäivä siitä kun Toivo kuoli, olen siitä tarkan kirjanpidon allakassa pitänyt. Pieni sukkelajalkainen Toivo kuoli kurjaan kulkutautiin. Päivän päästä kuoli Saimi ja kohta Mattikin. Viikkojen hirveä taistelu oli hävitty. Tässä samassa paikassa silloin seisoin ja katsoin kipein silmin vettä, joka tulvien kiiruhti ohitseni. Moikaksi sanotaan tätä vanhaa isoa ranta-aittaa, sen alla säilytetään ruumislautoja. Ja sen alakerroksen nikkarihuoneessa, makasivat pienet vainajat kylminä. Minun pienet lapseni. Jos purossa olisi ollut vettä syvemmälti, olisin mennyt sinne. 

           Kuitenkin veden pauhu rauhoitti, ikiaikainen pauhu. Olivat tässä paikassa muutkin surreet, monta äitiäkin. Tässä paikassa oli katsottu vettä ja surtu aitan ääneti makaavia, kuunneltu kun vesi virtaa päivästä päivään, kuin aika.

Loppui lasten sirkutus, loppuivat tepsuttavat askeleet. Oliko hiljaisuus pahinta? Vai toiveet, jotka murenivat? Lahjakas oli Matti ollut koulussa, ylpeinä olimme lukeneet hänen todistuksiaan. “Herra siitä taitaa tulla”, oli Jaakko myhäillyt. Entä pieni Saimi, niin paljon oli ollut selittämistä ja asiaa äidille. Ja Toivo. Ehkä minä toisinaan itkinkin, mutta ääneti. Kauan kuljin suremassa tässä Moikan rannassa. Naapurit jo epäilivät, ettei taida emäntä tuosta selvitä. Jaakko tuli joskus perääni. “Jäihän meille vielä neljä”, se sanoi. Niin jäi. Tiesinhän sen, mutta tuntui hyvältä että hän sen ääneen sanoi. Tuumasimme siinä, että kun oikein raataa päivällä niin nukkuu paremmin yöllä. Niin raadoin oikein kovasti. 

Alkuun aamut olivat pahoja. Kun heräsin ja tajusin taas yhtäkkiä mitä oli tapahtunut, rintaa puristi eikä henki meinannut kulkea. Emännän kuuluu herätä aamulla ensimmäisenä, minä herään, aina viiden maissa. Herätyskelloja en ole tarvinnut, eikä meillä kukkoja edes ole kiekumassa. Teen aamutoimet niin hiljaa, että saan olla hetken yksin. Kaikki olen laittanut illalla valmiiksi. Isken vain tulet uunin pesään ja odotan, kun vesi kiehahtaa. Tarkistan ikkunasta, joko on Heikkilässä valo eli onko siellä emäntä noussut, yleensä ei ole. Tämä on hyvä hetki, kaikki on hiljaa, paikoillaan, järjestyksessä. Nostan sumppeja veteen, vähän uutta pööniä päälle ja kahvin haju leviää pannusta. Pian nousee Jaakko ja piikakin alkaa kolistella vintin portaissa. Ulko-ovi paukahtelee, kun väki juoksee tallin takana huussissa. Kuuma sumppi virkistää, yleensä juon sen jo seisaaltani. 

Nostan navettatakin ja saappaat uunin takaa, missä ovat olleet kuivumassa. Huivi vielä päähän, solmu tiukasti niskanpuolelle, että pysyy. En jää odottamaan piikaa, saa tulla perässä kun ehtii. Miehet menevät hoitamaan hevoset ja naiset navettaan. Pimeälläkin taivas antaa sen verran valoa, että navetta löytyy. Ensimmäisenä olen taas paikalla. Siinä seisoo rivissä kolme samanlaista navettaa, alaosa paksua kiveä, yläosa hirttä. Naapuruston navetat, vain kapeat solat välissä. Siellä ovat pikkupojat kautta aikojen juosseet katoilla, niinkuin meidän Mattikin ennen. 

Isken tulen padan alle ja alan puhdistamaan lehmien alusia. Peurikki, Kaunikki, Fiikuna, Hertikki. Yhdeksän lypsävää, ynisten tervehtivät. Ovat kuin ystäviä. Taputtelen ja puhdistan niitä oljilla, hyvälle haisevat. Piika saapuu, vesi kiehuu, valmistamme appeen. 

Se on raskasta työtä, vihneet pistelevät käsiä. Pian aloitamme lypsyn, tytöt tulevat kantamaan vesiä. Lehmien juomavedet kaadetaan juottoränniin, mutta karsinoihin pitää juottaa sangoilla. Porsas hiljenee, kun saa oman appeensa. Vien vielä lampolaan kerput ja veden. Pyörähdän jäälatoon ja kaivan pimeässä käsikopelolla sahajauhokasaa, jää löytyy helposti tutusta paikasta. Kylmää on ja meinaa lipsua käsistä. Lohkaisen palan raudalla ja peittelen jäät uudelleen. Lompsautan lohkareen jäähdyttämään vesisammiota, jossa maitotonkka on. Pesen vielä itse lypsinastiat. Sillä välin piika on nostanut jo sontapaarit navetan käytävälle lehmien taakse. Lastaamme sontatalikolla paareja kahden puolen, kunnes arvelemme lastin olevan vielä juuri ja juuri kannettavissa. Avaamme tunkionpuolioven ja raahaamme  lastin sontalatoon. Kolmen neljän reissun jälkeen saamme sulkea oven. Piika levittää heiniä ja olkia eläimille. Minä vielä tarkistan, että kaikki on hyvin. Päivä on jo valjennut kun astelen pihalla maitohinkin kanssa tupaan “einehelle”, jonka tytöt ovat laittaneet. Siinä se seisoi; sama talo ja sama puro kuin ennenkin. Uusi päivä oli alkanut.

Tuo kauhea kevät, siitä on nyt viisi vuotta aikaa. Päivälleen vuoden kuluttua pikku Toivon kuolemasta minulle, vanhalle ihmiselle, syntyi vielä poika. Toivon vuosipäivänä. Kyllä oli suureksi lohduksi. Pojan nimeksi kastettiin Aaprami Nikolai. Pikku Aapa, kultaiset kiharat päässään. Minä varjelen lasta, aika paljonkin varjelen.

Perhekuva noin vuodelta 1905 - 06. Takana vas. Iida, Jussi ja Maija. Edessä Sanna ja Jaakko, välissään hiukan heilahtanut Aapa. Jussi lähti ja jäi Amerikkaan vuonna 1909. Tuomas luultavasti kuvanottoaikaan ensimmäisellä Amerikan matkallaan. Tämäkin kuva kevyesti retusoitu.

Lähteet:

Tarinan lähdeaineistona Iida Ranta-Nilkun kertomukset sekä Aino Hillilän ja Saimi Ullakon haastattelut (90-luvun alusta) sekä kirkonkirjat. Tiedot Nilkkulan arkiaskareista samoilta kertojilta kuin edellisissä blokeissa. Asiatiedot ovat mahdollisimman yksityskohtaisesti oikein. Tietenkään emme voi tietää kenenkään ajatuksia tuolta ajalta, vaan ne ovat sepitteenä kuljettamassa tarinaa. Esimerkiksi Iida mummu puheli näistä aina joskus; muisti anopin kertoneen Matin olleen erityisen hyvä koulussa ja että isompi pikkulapsista oli jo puhunnut kaikki asiat.

Vielä hiukan taustaa:

Kuolintiedoista selviää, että lapset kuolivat tulirokkoon. Antibiootteja ei ollut tarjolla, eikä Kannuksessa ollut vielä lääkäriäkään. Vielä kesälläkin näyttää kuolintietojen mukaan tulirokko riehuneen milloin milläkin kylällä.

Vuosisadan vaiheessa Nilkkulassa oli tapahtunut suuria muutoksia; talo jaettiin vanhan isännän Tuomas Tuomaanpojan kuoltua syksyllä 1898. Serkkuperhe Serafia ja Mikko (Forsbacka) Nilkkula ja heidän tyttärensä Lyyti ja Mikko (Välitalo) muuttivat Lampilta ostettuun ja sieltä siirrettyyn taloon. Mainittakoon, että myös Lyytin ja Mikon 2-vuotias Eveliina kuoli samaan epidemiaan. Sannan anoppi, Susanna Loviisa Alajoki, kuoli 73-vuotiaana joulun jälkeen vuonna 1904. Häntä kutsuttiin niinikään Sanna-tummuksi ja muistitieto kertoo hänen olleen erityisen lempeä ja hyvänluontoinen.

Nilkkulan navetassa

Arkipäivää ja navetointia

Aamu alkoi Nilkkulassakin kahvinkeitolla, muistelee Terttu Ranta-Nilkku os. Niemi-Korpi. Terttu asui Nilkkulassa kolmisen kuukautta kesällä 1956, se oli vanhan talon viimeinen kesä. Elokuussa muutettiin Huhtakankaalle, siellä Terttu asui vielä neljä vuotta Kalle-puolison opiskellessa Oulussa. Arkitöitä on tähän muistellut myös Tuula Salmen sekä naapurista Kalervo ja Leena Isohanni. Myös Iida Ranta-Nilkun haastatteluista arkistonauhoilta on poimittu tietoja.

Vuosisadan alkupuolella on navetoille heräiltiin jo viiden maissa. Mitään kelloa tai kukkoa ei ollut herättämässä, kyllä sitä herättiin ihan luonnostaan. 50-luvulla Terttu ja Kaarina lähtivät aamunavettaan noin puoli seitsemän aikaan. Silloin ehdittiin sopivasti valmiiksi maitoautolle.

 

Kahvi keiteltiin puuhellalla. Vanhoja kahviporoja kuopaistiin isosta emalisesta sumppikattilasta. Uutta kahvipööniä jauhettiin vain hiukan siihen sekaan. Sumppikattilassa sattoi olla jopa puolen viikon purut, muistelee Tuula. Kahvin kanssa saatettiin joskus ottaa pala omatekoista leipää, johon laitettiin voita päälle. Hyvää oli.

Martta Rahkola, Eetu Isohannin palvelija ja kyyttö-lehmä,
ehkä Nilkkulan karjanäyttelyssä 1934.
Työvaatteet: navettahuivi, navettatakki ja nahkaiset saappaat.
1930-luvulta lähtien vähitellen otettiin käyttöön myös
kumisaappaita ja vyöllä solmittavia sinikankaisia navettatakkeja.
Vaatteet ja kengät kuivateltiin tuvassa uuninpankolla.
Siinä haisivat, mutta hajuun oli totuttu.
 Joku nätti verhokin saattoi olla ripustettuna niiden eteen.
Kesällä navettavaatteita roikotettiin porstuassakin,
mutta eivätpä ne kylmään aikaan siinä olisi kuivuneet.

Navetassa

Ensimmäiseksi piti laittaa navetan karjakeittiöön padan alle tuli. Sitten siistittiin lehmien alustat lypsyä varten. Lehmiä mahtui Nilkkulan navettaan 8 - 9 ja määrä oli sama vielä 50-luvullakin. Lisäksi oli nuorta karjaa. Lehmien päät olivat navetassa seinään päin eli ruokintaruuhi kulki seinän vieressä.

Minkä nimisiä lehmät olivat? Vuoden 1930 karjan nimet Aapan koelypsyvihkosta: Vikkelä, Oivikki, Hertikki, Lemmikki, Mansikki, Torstikki, Korjanen ja Kaunikki. Nimet kertovat kaunista kieltä ihmisen ja lehmän suhteesta.

Naiset tekivät navettatyöt; emäntä ja piiat. Miehet hoitivat hevoset. Tämä oli perinteinen työjako. Tosin Aapa ei ollut mitenkään erikoisen innokas hevosmies, vaikka muuten huolellisesti tilaa hoiti. Kalervo muistaa että Iida oli kertonut joskus, että hänen oli pitänyt ottaa suitset jossakin kiperässä tilanteessa. Ja itse muistan Iida-mummun tarinoista, että nuorena miniänä hänen ensimmäinen työnsä aamulla oli ollut ruokkia hevoset. Myöhemmin talon palvelija, Helli, oli innokas hevostenhoitaja ja vielä myöhemmin Kalevi ja Kosti. Hevosia ruukasi olla yksi tai kaksi ja joskus varsakin, mutta 50-luvun lopulla enää Liisa-tamma.

Tapana oli, että vinttikaivoista vintattiin vettä ja lasketettiin puista ränniä pitkin navettaan lehmille. Ränni lähti navetan padan vierestä. Joka lehmän kohdalla rännissä oli aukko, josta se pääsi juomaan. Karsinoissa ei ollut ränniä, vaan sinne eläimet juotettiin astioilla.

Nilkkulassa Iitan talon pihalla oli syvä kaivo, mutta sen vesi ei ollut juomakelpoista. Kaivoa käytettiin kesällä “kylmäkaappina” ja se oli siinä hommassa tärkeä. Eläinten juomavesi jouduttiin ottamaan purosta. Puron etäläpuolen kaivoissa sitä vastoin oli hyvä vesi, joten ihmisten ruokavesi haettiin Roikon kaivosta.

Karjanäyttelyä Nilkkulassa 5.7.1934. Oik. Taimi Jokipelto* 
 os. Verronen Torvenkylältä palkitun Maitopää-lehmän kanssa.
 Kuvan lehmät ovat suomenkarjaa, värityksen perustella kyyttöjä,
joiden maito juoksettui hyvin juustoiksi. 
 Melkein kaikki kylän talot kuuluivat karjatarkkailuun.

Navettojen "taka-ovet". Iida ja Aapa Nilkkulan talon pääty näkyy vasemmalla. Takimmainen navetta oli heidän ja sitä vastapäätä oleva sonta-lato, johon sonta kannettiin paareilla. Siinä työssä piti olla kaksi ihmistä kantamassa. Kalervo ja Kalle muistelivat, kuinka poikasilla oli mukavaa hypellä navettojen katoilla. 

Lypsäminen, maidon kantaminen sekä sonnan luominen tehtiin keskikäytävää pitkin. Navetointi oli raskasta työtä, siinä oli paljon kantamista ja nostelua.

Navettaa lämmitti eläinten lisäksi myös muuripata, josta saatiin kuumaa vettä. Muuta lämmitystä ei tarvittu talvellakaan. Muuripata oli Nilkkulassa lähellä karjalatoa, josta haettiin lehmille heinät ja muut eväät. Kts. navetan pohjapiirros. Tuula pohdiskeli, että olihan se ihme ettei koskaan sattunut tulipaloa, vaikka olkia ja heinää siinä padan vieressä käsiteltiin.

Mistä navettaan saatin valoa? Ikkunat olivat pienet ja talvi pitkä. Iida-mummu kertoo, että aina piti varata päreitä mukaan. Yksi päre valaisi noin 15 minuuttia. Navetassa ne kiinnitettiin tiettyihin paikkoihin, jonka alla piti olla vesiastia. Öljylamput kyllä yleistyivät vuosisadan vaihteessa ja myöhemmin karbidilamput, muttei yksi lappu kovin paljon valaissut. Sähköt tulivat Kannukseen 20-luvulla ja vähitellen navettoihinkin ripusteltiin sähkölamppuja.

Lehmille valmistettiin ruuaksi apetta, eli ruumenien ja olkisilpun päälle kaadettiin kuuma vettä ja annettiin hautua sen aikaa kun luotiin sonnat. Seosta sitten hämmennettiin, sekoitettiin ehkä kourallinen jauhojakin sekaan. Käsille homma oli ikävää, varsinkin ruumenet raapivat ihoa. Apetarvikkeita säilytettiin läheisessä karjaladossa. Jauhoja piti säästää, ei niitä entisaikaan laitettu lehmille kauhakaupalla.

Jouluporsasta pidettiin ja se ruokittiin omaan karsinaansa navetassa.

Sahlgrenin höyrymeijeri

Nilkkulaan liittyy todellinen erikoisuus, josta on ollut toistaiseksi vaikea löytää tarkkaa tietoa. Kannuslainen kauppias ja monitoimimies Sahlgren perusti Nilkkulaan höyrymeijerin n. vuoden 1880 tienoilla. Siellä kirnuttiin kermasta voita. Meijeri sijaitsi Sakrin talon (Fanni ja Kustu Isohannin) navetassa eli Nilkkulan navettarivin välittömässä läheisyydessä. Sivukylällä katsottiin olevan riittävän paljon maitoa, jotta meijeri voisi kannattaa. Meijeriksiksi kutsuttiin siihen aikaan pientäkin maidonjalostusta. Meijeri toimi aina Sahlgreenin kuolemaan saakka eli noin vuoteen 1890. On mahdollista, että maidon jäähdyttäminen jäävedellä on perua jo tuolta ajalta, koska tuolloin uusia maitotalousoppeja mm. separaattori, saapui Ruotsin puolelta Kokkolan seudulle.

Vielä tähän navetan pohjapiirros:
 jääaitta ja rehulato oikealla,
 tunkio vasemalla

Jääaitta. Sen takana heti Fanni ja Kustu Isohannin navetta (katto näkyy).
 Oik. lampola, jonka takana välittömästi navetan ovi.

Maidon käsittely ja seka-auto

Karjaladon vieressä oli myös jäälato, johon talvella sahattiin joesta jäitä. Ne säilyivät sahajauhoihin peitettynä kesään asti. Tuula muistaa, kuinka jäästä sahattiin palanen ja se plumpsautettiin isoon rautasammioon, joka oli muuripadan vieressä navetassa. Tonkassa oleva maito saatiin siinä nopeasti jäähdytettyä meijeriin vientiä varten. Kun jään säilöminen kävi tarpeettomaksi, jääladosta tehtiin uusi sauna rantaan ojan varteen. Silloin vanha kaksikerroksinen mallassauna myytiin Mutkalammille, jossa se ehkä on vieläkin. Tämän täytyi tapahtua joskus 50-luvun alkupuolella, koska Tuula vielä muistaa jäiden käytön.

Kannuksen osuusmeijeri aloitti maidon vastaanottamisen vuonna 1930. Terttu kertoo, että puoli kahdeksan maissa tonkat piti olla valmiina maitolaiturilla. Nilkkulan tonkka oli noin 30-40 litrainen ja melko painava, siinä oli sekä ilta- ja aamumaito. 50-luvun maitoautoa sanottiin seka-autoksi, koska siinä oli koppi myös ihmisille ja se kuljetti postinkin. Joskus puolenpäivän jälkeen auto tuli takaisin, mukanaan kurria sekä voita, jos sitä oli tilattu. Jos oli tilattu voita, täytyi olla heti viemässä se kylmään. Kurria (rasvatonta maitoa) annettiin vasikoille ja sialle. Maitotinkikin oli; aina joku kävi ostamassa maitoa. Terttu muistaa, että ainakin Roikon Hilda ja Alafren Martta tapasivat hänen aikanaan hakea maitoa suoraan navetasta.

Seka-auto, jonka omistivat Isohannin Eemeli ja Lauri.

Seka-auto kierteli pitkän lenkin eri kylillä. Korvenkyläläiset Iida-mummun ystävät saattoivat piipahtaa Nilkkulassa Iitalla kylässä sillä aikaa kun auto kävi mutkan Hannilla. Puolisen tuntia siinä ehdittiin kahvitella ja kuulumisia vaihtaa, kunnes taas noustiin autoon. Salli-miniä kuuluu pahoitelleen kahvin turhaa kulutusta. 

Navetointi kesällä

Nilkkulan kesälypsypaikalla vas. Helli Leppälä ja Helmi Salonen.
 Pikku tyttö on Kaarina Ranta-Nilkku.

Kesällä eläimet olivat ulkona koko ajan. Nilkkulan lehmiä pidettiin yleensä ylipellon suunnassa eli siinä elosuojan kohdalla ojan takana. Ne myös lypsettiin ulkona, elosuojan lähellä oli lypsypaikka. Kun siirryttiin Huhtakankaalle, lehmät vietiin jo kesäksi 1956 ojanevalle. Sielläkin ne pääsivät juomaan ojasta ja ne lypsettiin ulkona; suunnilleen nykyisen Huhtakankaan lietekaivon kohdalla.

Terttu ja Kaarina ajelivat aamuin illoin polkupyörillä Nilkkulasta Huhtakankaalle lypsylle ja lehmiä ruokkimaan. Iida-mummu hoiti sillä välin Markku-vauvaa. Sonnanluontia ja vedenkantoa ei sentään ollut kesällä.

      

Lampaat

Ainoa kuva, missä pieni lammaslauma (vahingossa) näkyy.
Etualan tyttö tuntematon.

Lampaat eivät tarvinneet paljon hoitoa. Niille nakattiin vähän evästä; pajuista ja koivuista tehtyjä kerppuja, heiniä ja vettä. Iida keritsi ne kahdesti vuodessa ja muutenkin niistä huolehti.

Terttu muistaa, että Nilkkulan aikana lampaita pidettiin yleensä kesällä Tuominiemessä, joka on Kärkisojan Myllykosken lähellä, entisestä Heikkilän mäestä Nilkkulaan päin. Vanha maantie teki siinä kohti vinkkelimutkan. Purossa on siinä oikein kaunis pieni koski.

Huhtakankaalle muuton jälkeen lammashaka siirrettiin nykyisen Kimmon kodin nurkille. Lampaiden sievästi muotoilemat puut (ei alaoksia) erottuivat vielä vuosikymmeniä eläinten lähdettyäkin. 

Nilkkulan lehmiä iltalypsyn jälkeen kesäillassa.
1900-luvun alussa lehmät laidunsivat vapaasti metsissä.
 Viljelykset oli aidattu, etteivät eläimet mene niitä sotkemaan.
 

* Torvenkylän Jokipellon kotialbumi / Sari Alajoki