Sotavankeja Nilkkulassa

Sotavankeja ja sota-aikaa 

Keitä vangit olivat?

Jatkosodan aikaan tarjottiin Kannuksessakin maatiloille sotavankeja työvoimaksi. Sääntöjen mukaan vankien kanssa ei olisi saanut olla tekemisissä ja heidät olisi pitänyt pitää vartioituina ja vapaa-aikana vielä lukkojen takana. Näitä sääntöjä kyllä yleisesti rikottiin, eipä niitä vartijoitakaan olisi mistään riittänyt.

Iita ei ollut uskaltanut ottaa miespuolista vankia, koska talossa ei ollut aikuisia miehiä. Niinpä heille laitettiin naisvanki, Nina. Hän oli hiljainen, kiltti tyttö, oikeastaan lapsi vielä.

Mikkolassa eli Isohannin Kalervon kotona oli Simo Moskofkin, 19-vuotias mies, joka oli ollut viilarina töissä Leningradissa. Vangeilla piti olla määräysten mukaan ikkunoissa kahden puolen kalterit ja ovet piti lukita yöksi. Simo laitti itse yöksi kalterit ja salvat paikoilleen tarkastusten varalta, ettei hänestä tule vaikeuksia talonväelle.

Naapurikylässä Hannin Pekkarissa oli Sandra-niminen nuori nainen.

Hannilla Isohannin Uunolla oli Aleksi, eläinlääkäri, joka puhui sujuvaa suomea. Hän toimi laajemminkin tulkkina ja eläinlääkärinä ja aivan ystävystyi talonväen kanssa. Hän tuli muutenkin hyvin toimeen kaikkien kanssa. Voisi sanoa, että vangit kotoutuivat kylille hyvin.

Yksi kuva löytyy naisvangeista, miehistä ei tiettävästi

kuvaa ole. Tämä on Iitan talon edestä, takana

näkyy Heikkilän tallia. Vas. Helli Leppälä,

Nilkkulan sotavanki Nina, Heikkilän tytär Saimi

Nilkku ja Pekkarin sotavanki Sandra.

(Hänellä muuten näkyy olevan vihkisormus.)

Simon käsityöt

Mikkolassa asustanut Simo oli kätevä käsistään. Hän oli askarrellut puusta kaikenlaista mm. alla olevan rasian. Melkein samanlainen rasia on myös Ranta-Nilkun aittamuseossa. Ehkäpä myös ne puiset voirasiat, joiden sanotaan olevan sotavangin tekemiä, ovat hänen nikkaroimiaan?  

Kalervon omistama kaunis korurasia on koristeltu oljilla
 ja siinä on ollut alunperin nahkasaranat.
Nykyisin se toimii valokuvarasiana.

Sota-ajan elämää

Kansanhuolto piti sota-aikana kirjaa talojen eläimistä, niistä piti osa luovuttaa yleiseen käyttöön. Sattui sitten olemaan lampaita vähän ylilukuisesti Iitan navetassa. Kun huhuttiin, että kansanhuollosta tulee tarkastajia, Helli vei ylimääräisiä lampaita latoon pohjantanhualle päin. Tarpeeksi kauas, ettei määkyminen kuulu. Niitä piti sitten kulkea erikseen ruokkimassa. Tarkastajaa ei kuitenkaan tullut ja elikot jossain vaiheessa palautettiin lampolaan. 

40-luvulla olivat aikuiset miehet vähissä Nilkkulassa. Mikko-tuora (Kalervon iso-isä) oli toiminut ikään kuin kylän vanhimpana, esimerkiksi tarvittaessa kyyditsi hevosella rovasti Vuorista. Hän oli myös pitänyt poikasille järjestystä. Kalle muistaa Mikko-tuoran häntäkin varjelleen isompien kovilta otteilta. Nilkun Matin, joka oli myös menettänyt isänsä nuorena, kerrotaan tuumanneen: "täällä Nilkkulassa olisi muuten mukava asua, mutta kun on tuo Mikko-tuora".

Mikko Välitalo asui Mikkolaa vaimonsa Lyytin kanssa.

Heillä oli tytär Aili, jonka mies Kalle Isohanni kaatui

 sodassa. Taloa sanottiin Mikkolaksi, kun edellinenkin

 vävy oli ollut Mikko.

(Keitähän sieltä ikkunasta kurkistaa?)

Pojat miesten töissä

Sota-aikana Nilkkulassa oli jo sähkömylly. Mylly oli aikoinaan siirretty Nilkkulasta Hannin ja Nilkkulan kylien välille. Kun sota-aikana ei saatu sähköä, jouduttiin viljan jauhamiseen käyttämään Kannuksen Kivestön vesimyllyä. Kalervo kertoo käyneensä hevosella siellä joka viikko myllyssä jauhattamassa viljaa, hän oli tuolloin vain noin kymmenvuotias tai vähän toisella kymmenellä. Matka kirkonkylälle kesti noin 1.5 - 2 tuntia hevosesta riippuen.

Vankien palautus

Kun syksyllä 1944 tuli määräys vankien palauttamisesta, vangit olivat suruissaan. Ninan kerrotaan aivan itkeneen. Kalervo ja veljensä Pauli lähtivät hevosella viemään heitä junalle. Aleksi oli kirjoittanut pirtureseptin, jolla pojat olivat käyneet apteekista ostamassa vangeille lääkettä mukaan matkalle. Vankeja oli tuotu Kannuksen asemalle paljon ja heidät kaikki kerättiin siellä härkävaunuihin. Ja niin juna lähti puksuttamaan Venäjälle eli Neuvostoliittoon. Aleksi ja Simo olivat vakuuttaneet, että he karkaavat ja tulevat kuukauden päästä takaisin. Mutta mitään ei heistä ole koskaan kuulunut.


Huhujen mukaan juuri tämä juna olisi nähty pysähtyneenä rajan takana. Kalervo kertoo lukeneensa myöhemmin, että upseerimiehet tapettiin heti rajalla. Aleksi oli upseeri.

Lähteenä pääasiassa Kalervo Isohannin haastattelu. 

Mainittakoon että tuora tarkoittaa paikallisella kielellä pappaa eli isoisää.

Vastaava sana mummusta on tummu.

Nilkkulan perunamaalla

Perunannostoa

Potaatti yleistyi keskipohjanmaalla 1800-luvun alussa. Perunoita käytettiin tosi paljon; se oli päivittäistä ruokaa. Perinteenä oli perunapuuro, jota piti olla joka lauantai. Isossa korvossa (puusaavissa) miehet survoivat keitetyt, kuoritut perunat puupökkelöllä muusiksi.

Perunat nostettiin kellareista aina vappuna. Lajike oli Laivaperunaa, se oli punainen ja siitä tuli erityisen hyvä perunapuuro. Sitä ei olisi voinut kuoria koneella, koska sen pinta oli niin röpelöinen ja silmuinen. Perunoihin oli kasvanut kellarissa pitkät vaaleat idut, jotka piti poistaa. Ne laitettiin aurinkoiselle tuvan seinustalle laatikoissa noin kuukaudeksi. Yhdeksäs päivä kesäkuuta perunoihin oli noussut vihreä itu ja ne kylvettiin maahan.

Missään ei tullut niin hyvää perunaa, kuin Nilkkulan kivipellossa. Joka talon piti saada muutama penkki kylvää sinne. Toki muuallekin piti istuttaa, että saatiin riittävästi.

Puikulaperunaa saatettiin viljellä pieniä määriä. Lajiketta sanottiin Piekon muikuksi. Aapa ei mainitse sitä erikseen. Nimi tulee Piekon Aukko-nimiseltä mieheltä, hän asui vuosisadan vaihteessa erakkona Rahjan saaressa, hänen kerrotaan saaneen perunan saksalaisesta laivasta. 

Syksyllä 1938.

Perunannosto syksyllä oli iso työ ja se monesti tehtiinkin talkoilla vuorotellen joka talolle. Noston yhteydessä perunat lajiteltiin, pienet potut laitettiin erikseen ja syötettiin raakana lehmille ja muille eläimille herkkuna.

Mäkikivipelto oli laakealla mäellä, joka tulee vastaan lähdettäessä Nilkkulasta Märsylään päin. Siinä oli hyvä vanha perunamaa. Se oli pieni (5 aaria) ja ehkä nostettiin erikseen omalla väellä. Nämä kuvat  mäkikivipellolta ovat syksyltä 1938. Ehkäpä Kauko käyttää kameraa, koska Aapakin näkyy kuvissa. Aapa kuolee keuhkotautiin seuraavan vuoden helmikuussa ja on jo kovin sairas tuolloin.

Iida ja Aapa Nilkkula, Helli Keiski (Saarenpää)
 ja Iida Nilkkula (Aapan sisko).

Kuokan varressa Aapa, säkin suulla Kosti ja
 Kaarina, sekä perunoita kaatamassa
 Helli Keiski ja Helli Leppälä.

Iida, Kalevi, Kalle ja Iida-sisko. Ilma näyttää
 olleen kylmä, koska väki on lisäillyt villatakkeja päälle.

Evästauolla syödään paistettuja perunoita. 

Nuotiohommissa vas. Kalle, Iida-sisko,
 Kalevi, Kauko, Kauko Niemi-Korpi,
Helli Keiski, Kaarina, Helli Leppälä ja Kosti.

Mitä pellolle ajettiin?

Tunkion pohjaa

Miten samat pellot jaksoivat kasvaa perunaa vuosikymmenestä toiseen?  Lannoitustietoja löytyy Aapan vihkosta: Muistiinpanoja ja neuvoja kotitöitä varten. Siinä on tarkkoja, aivan sarkakohtaisia ohjeita jälkeenjääville. Vanhin lapsista, Kauko, oli vasta 13-vuotias isänsä kuollessa. Sota-aikana hyvin nuoretkin joutuivat kovaan työhön. 

"Ensimmäinen sarka tulee perunaa, johon syksyllä on jo pantu lantaa (yläpäähän). Talvella ajetaan tunkion pohjakerroksesta palanutta lantaa tavallinen määrä yli saran esim. 10 - 12 kuormaa kahteen kasaan."
"Talvella ajetaan niinikään tunkion pohjalta molempiin kivipeltoihin (perunamaita)."

Apulantoja

Tunkion ja tuhkan lisäksi käytettiin jo 30-luvulla myös ostotavaraa.

Aapan ohjevihkossa on kappale: Apulantojen määrästä ja mihinkä niitä käytetään. Vaikuttaa siltä, että varastoon oli hankittu neljää erilaista säkkiä: kalisuolaa, tuomaskuonaa, kotkafosfaattia ja superfosfaattia. Jälkimmäistä voidaan laittaa perunallekin, selventää hän ohjeissa.

On siinä poikasilla ollut hommaa!

Helmikuun 1939 lehden mainos.
Aapan lannoitteet olivat ajanmukaisia
 ja kotimaisia

Sota-aikaa, naiset ja lapset peltotöissä. Lapsista
 päätellen ehkä vuonna 1940 tai 1941.
 Perunakuokkia on riittänyt pienimmillekin.
Vas. Laina Niemi-Korpi (Lämsä), Kalle,
Kaarina, Kosti, Iida ja Helli Leppälä.

Lähdetietoja: Kalervo ja Leena Isohanni, Terttu ja Kalle R-N, Aapan muistiinpanot.

Salalokeroita

Salalokeroita ja mystinen kermakannu

Piironki oli mummun kamarissa ja kaikki tiesivät että se oli erityisen kunnioitettava huonekalu. Piirongin päällä oli poppana tai joskus pitsiliina, sen päällä riveittäin kehystettyjä valokuvia. Enimmäkseen hää- tai kihlakuvia, joissa nuoret parit katsoivat toiveikkaana tulevaisuuteensa. Tiesin heidän tarinansa ja kohtalonsa; joku oli kuollut sydänkohtaukseen, oli syntynyt lapsia, oli muutettu Amerikkaan, Australiaan ja kuka mihinkin. Yhdessä kuvassa oli lasi rikki ja se kilisi kun sitä heilutti. Pyyhin pölyjä, vaihtelin pöytäliinaa ja järjestelin kuvia mieleni mukaan ´taidokkaisiin´ ryhmiin.

Alkuperäisesti piirongissa oli ollut käpäläjalat,
 kuin leijonantassut, mutta tupajumit olivat syöneet
 ne pilalle. Kalle R-N kunnosti ja maalasi piirongin
 sekä teki sille uudet jalat  (v. 1947 - 1948).

Piironki oli korkea, musta, hiukan kultamaalia koristeena. Se oli ollut osa mummun äidin, Anna Sofian, myötäjäisistä vuodelta 1875.

Anna Sofia katseli piironkiaan seinällä olevasta kuvasta, hän näytti hyvin vakavalta, mutta ystävälliseltä. Ajattelin ettei häntä haittaa, jos hiukan kosken hänen piironkiinsa. Sitä paitsi pyyhin pölyjä myös hänen kuvastaan ja se kai oli ihan hyvä työ se. 

Sakari (1855-1919) ja Anna Sofia (1856-1931) Kekolahti,
myöhemmin Perälahti.
 Kuva teetetty 1930-luvulla perhekuvasta,
 joka on otettu noin vuonna 1906.

Piirongissa oli rautainen lukko ja jykevä avain, mutta kantta pidettiin yleensä auki, jolloin sisuksen hienot sorvaukset ja laatikot näkyivät.

Keskellä oli neliömäinen kehystetty syvennys ja siinä kiiltävän ruskea kermakannu, jonka sanottiin olevan yhtä vanha kuin piironkikin. Kannussa oli kultaisia kukkakiehkuroita, se vaikutti aivan kuninkaalliselta.

Missään muualla ei ollut samanlaista kiiltoa ja pintaa
 kuin mummun kannussa. 

Sekin oli Anna Sofian morsiustavara ja kotoisin vanhasta Ylitalosta, Korvenkylältä. Kannussa oli pieni lohkema, kahva poissa ja muutamia vanhoja kolikkoja sisällä. Pyyhin niistäkin pölyjä, tapasin kaataa kolikot ulos kannusta ja tarkastella niitä. Mutta kannu oli tavallaan hämäys. Kun esittelin piironkia kavereille tai sukulaisille, paras kohta oli tämä; kannu otettiin pois kolostansa ja sitten tartuttiin puiseen kullanväriseen kehykseen, joka olikin irtonainen!

Ja tadaa, siellä oli piilossa kaksi salaista laatikkoa! Muinainen salalokero! Kuinka hienoa olikaan, etteivät varkaat olleet milloinkaan voineet löytää talon aarrekätköä.

Minkälainen sinun äitisi oli, kyselin joskus mummulta katsellessani Anna Sofian kuvaa. Ehkä odotin kuulevani luettelon helppoja adjektiiveja, sellaisia kuin koulussa oli opetettu. Mutta ei mummu sillä tavoin vastannut. Nyt vanhempana ymmärrän, ettei äideistä voi puhua niin pienillä sanoilla.

Muutamia lauseita muistan: “No se oli semmonen pietty ihiminen, ei ruukannu riijellä kenenkään kans.” Tai että “kyllä veljetkin niin palio kunnioitti, mitä äiti sano”. Tai että “naisihimiseksi äiti oli paremmin pitkä ja riski”. Ja sitten mummu kertoi sen klassikkotarinan siitä, kun joku isäntämies oli luvannut Anna Sofialle ruissäkin omaksi, jos hän jaksaa sen kotiinsa kantaa. Oli jaksanut. Ja oli tarina naapurin Amalia-emännästä, joka harrasti taikuuksia. Emäntä saattoi tehdä halutessaan toisen sairaaksi ja kerran Anna Sofiakin oli saanut osansa. Mummun ääni oli vieläkin järkyttynyt kun hän kertoi : “Voi kyllä minä sen niin muistan kun äiti oli siinä kaivon luona ja oksensi niin kauhiasti”.  

Neulakotelo, joka on kulkenut piirongin mukana.
Lieneekö alunperin Sussun tavara vai vielä vanhempi?

Äitinsä nuoruudesta mummu ei paljoakaan kertonut. Ehkä siitä oli liian kauan jo silloin, kun mummu nuorimmaisena tuli maailmaan tai ehkä en osannut mummulta kysyä. Muistan vain muutamia nimiä ja paikkoja. Anna Sofian äitiä Susannaa kutsuttiin Sussuksi. Se tiedetään, että Sussu oli ollut hyvin pahoillaan, kun Anna Sofia vain 18-vuotiaana nai talottoman miehen. Mutta uhkailut ja pelotellut kerjuulle joutumisesta eivät olleet auttaneet. Anna Sofia ja Sakri Kekolahti vihittiin marraskuussa 1875, kaksoishäissä, yhdessä Sakrin siskon Anna Britan ja Juho Korven * kanssa.

Kaikesta huolimatta Anna Sofia sai myötäjäisiksi asiaankuuluvan lehmän ja ehkä lampaitakin, sitä mummu ei muistanut varmasti. Vaatetavara ei tietysti ole säilynyt, mutta huonekalut ovat. Sen mustan korkean piirongin lisäksi on tallessa vielä vanha punaruskea rukki, sivustavedettävä tukeva sänky ja pesukomuuti.

Anna Sofian sivustavedettävä sänky oli mummun huoneessa
 ja hän nukkui siinä loppuun saakka.

Entä millainen oli Anna Sofian lapsuudenkoti? Mistä Sussu-äiti oli kotoisin ja miksi hän niin ankarasti vastusti Anna Sofian avioliittoa? 

Etsivä voi vieläkin löytää tiedonjyväsiä, vaikka aikalaisia ei enää ole kysymyksiin vastaamassa. Netin arkistot ovat kuin salalokeroita, kuin kermakannun pohjia. Istun vain oman piironkini ääressä tietokoneella ja kippailen laatikoita, tadaa! Syntyneitä, kuolleita, muuttaneita, perukirjoja, rippikirjoja, talokauppoja, tuomiokirjoja. Voi, miten monta lokeroa onkaan vielä avaamatta! 

Itse kermakannu on varsinainen löytö!
Vastaavia kannuja on valmistettu ainoastaan Bristolissa Englannissa.
Valmistus alkoi Bristolin kuninkaallisessa keramiikkatehtaassa v. 1770
 ja jatkui pitkästi 1800-luvulle.
Tämä kuvan Bristol-kannu sijaitsee Espanjan Olivenza-museossa ja on saanut pitää hienon joutsen-muotoisen kahvansa.
Huikeaa miettiä, miten mummun piirongin kannu on päätynyt Kannuksen
 korvenkylälle!
Onkohan niitä muitakin tällä seudulla?
Kertokaa, jos olette nähneet tällaisia
 vanhoja ruskeankultaisia kolmevärisiä kannuja! 

No mitä tiedämme nyt Sussusta? Hänen kerrottiin tulleen Lohtajalta, mutta oikeasti hän oli Toholammin Peltokankaan talon vanhin tytär, vaikka sukujuuret menevätkin rannikolle.

Sussu tuli nuorena tyttönä piikomaan Kannukseen, piikoi muutaman vuoden kunnes nai nuoren lesken, Kattilakosken Juhon**. Tuli kokemusta talottoman työmiehen vaimona elämisestä. Mies kuoli halvaukseen 40-vuotiaana, eikä lapsia ollut.

Samoihin aikoihin Kannuksen Korvenkylällä leskeytyi talon isäntä Ylitalon Sakari, jonka viisi lasta tarvitsivat äitiä ja talo emäntää. Nämä jo lähes nelikymppiset lesket saivat vielä kaksi tytärtä, joista nuorempi, Anna Sofia, jäi eloon. Hän oli Sussun ainokainen.

Anna Sofian punaruskea kapiorukki. Polkimen kuluneisuus kertoo
 kovasta käytöstä. Molemmat rukinkuvat: Anne Mankinen.

Anna Sofian rukin osasia.
Kehruukin vaatii paljon osaamista.
 

Sussu hoiti vuosikymmenet emännän virkaa varakkaassa Ylitalossa, jossa saunankin sanottiin olleen niin iso, että kymmenen lammasta saattoi teurastaa yhtä aikaa. Nälkävuosinakin (1866-68) talonväki pysyi elossa. Poikkeuksena tytärpuolen, Eeva Maijan kohtalo. Hänkin avoitui hyvin nuorena ja kuinka ollakkaan, varattoman miehen kanssa. Jo parin vuoden kuluttua, pahimpana nälkävuotena, mies kuoli lavantautiin ja Eeva Maija joutui palaamaan kotiinsa Ylitaloon.

Sitä paitsi Sussulle oli varmasti selvää, että talo ei suinkaan ollut peritymässä Anna Sofialle, vaan jo perheellisille isoveljille. Sussun silmin oli siis oikein hyviä syitä vastustaa köyhää vävyä. Sussu itse eleli mukavasti yli 90-vuotiaaksi Ylitalon vanhana emäntänä.

*) Anna Brita ja Juho Korpi ovat kaikkien Niemi-Korpien ja Niemikorpien esivanhemmat.

**) Juhon ensimmäinen vaimo, Eva Hollanti, oli kuollut hukkumalla Kattilakoskeen yhdessä neljä muun nuoren ihmisen kanssa tulva-aikaan keväällä 1842.

Iitan pyöränosto

Sata vuotta sitten

Siihen aikaan kun Iita pyörää meinasi

Iita istuu kotonsa pitkän pöydän ääressä ja lueskelee Kokkola-lehteä. Se on ainoa lehti, joka heille tulee ja sekin pitää hakea Korvenkylältä asti. Tupa on hiljainen, äiti on jo mennyt maate ja Ruusa-miniäkin lähti nukuttamaan pikku Helmiä. Syysilta hämärtää, mutta lukea näkee vielä. Veljet Sefa ja Nestori ovat kai vielä talleilla. Iita lukee aina koko lehden, mutta erityisen tarkkaan hän tutkii pyöräilmoituksia: “Kestävä-pyörä on Suomen hienoin, lujin ja kevein pyörä, joka on ostajan ilo!” Kyllä varmasti olisi ilo sitten suuri, kun semmoisen saisi.

Kotona on vain yksi raskas miesten pyörä, jota saattaa joskus lainata. Aivan toista olisi oma uudenaikainen naistenpyörä. Melkein kaikilla nykyisin oli oma. Iitan ei ollut tarvinnut tähän ikään saakka lähteä palvelukseen, paitsi mitä oli ollut vähän tienestissä edelliskesänä heinäaikaan Mutkalammin Matintalossa. Vieläkään ei olisi mikään pakko, töitä oli kotonakin, mutta pyörän ostoon tarvittiin markkoja.

Iitan kotitalon (oik.) pihalla esitellään komeaa hevosta.
Taloa kutsuttiin vielä Sakrintaloksi Iitan isän mukaan,
joka oli kuollut muutama vuosi sitten.
Kuvan ihmisiä ei ole tunnistettu. Talon takaa
 pilkistää ehkäpä se ainoa talon miestenpyörä.

Nyt kirjoitetaan vuosiluku 1923 ja on katovuosi, rahaa ei paljon pellolta ole tullut. Vilja oli heikkoa ja sen puiminen oli ollut työlästä ja tarkkaa työtä kylän uudella puimakonella, jota Sefa-veli käytteli. “Äijänpäätä” (moottoria) lämmittäessään, Sefa oli sanonut, että tämä kone ei ole mikään fariseus, vaikka se on päältä niin ruma ja öljyinen, niin sisältä se pitää olla kyllä puhdas. Sefa oli semmoinen, että se aina keksi niitä sanoja.

Iita nousee ja katselee ulos tuvan päätyakkunasta, sieltä näkyy pitkästi uutta tietä. On hiljaista, valkoista usvaa nousee Peräjärven kuiviolta. Kun tuota tietä tehtiin, Iitakin oli ollut naapurin Olkan kanssa väkeä kahvittamassa. Ojat kaivettiin lapioilla ja miehet ajoivat hevosilla hiekkaa ja soraa. Uudesta tiestä oli tullut varsinkin kuivilla kankailla oikein ajettava. Tietysti se routi koloja ja monttuja, mutta niitä sitten kesäisin paikkailtiin. Heidänkin talolla oli yksi hoidettava tienpätkä Hanhinevalla asti, ei veljet tykännet kun niin kaukana oli. Pyörillä ajettiin jo niin paljon, että monin paikoin luikerteli siinä tien ohessa pyöräpolku, sitäpä olisi hänenkin sitten hienoa laskettaa.

Iita Perälahdelle lähetetty valokuvakortti vuodelta 1917.

Iita oli kulkenut siinä akkunalla tietä tarkkaamassa koko päivän tai oikeastaan koko viikon. Häntä jännittää, ehkä ne huomenna tulevat! Hän oli lupautunut Nilkkulaan piiaksi ja odotti tärkeitä vieraita. Sanna-emännän ja Aapan piti tulla jonain päivänä tekemään pestuusopimusta.  Aapa oli palannut armeijasta Helsingistä kotitilaa asumaan, hän oli Iitan kanssa samanikäinen ja jo rippikoulusta vähän tuttu. Kai se olisi ihan hyvä palveluspaikka. Kylä oli hyvässä maineessa, eikä liian kaukana. Sieltä saattaisi käydä kotonakin äitiä katsomassa.

Iita jää vielä katselemaan kartanolle. Ison luhdin ääriviivat näkyvät hämärtyvällä pihalla. Siellä oli nukuttu koko kesä, enää ei tarjennut. Juhannukseksi oli tapana paperoida luhdin seinätkin hienoksi. Siellä oli tilaa ja vapautta. Ja kyllä siellä nukuttikin niin hyvin, viileässä hikisten työpäivien päälle. Vähän haikeana Iita kesää muistelee, silloin kyläiltiin paljon, polkuja pitkin hilpaistiin kengät kainalossa, Korpeen, Rättyään, Kukkoon ja kauemmaksikin. Mutta polkupyörä oli nykyaikaa, sillä pääsisi varsinkin sinne kauemmas. 

Samanikäistä nuorisoa ei oikein ole Peräjärvellä, lähimmät tyttökaverit, Maija ja Elli, asuvat Pikkupirtillä, yli neljän kilometrin päässä. Heidän kanssaan Iita saattaa lähteä iltamenoihin. Ellillä oli tapana tinkoa, että kerro nyt mitä konsteja sulla on, kun aina saat jonkun saatolle? Ei Iitalla mitään konsteja ole, eikä heillä kotonakaan taikoja ruukattu tehdä. Naapurin Amalia kyllä harrasteli monenlaista keinoa ja konstia. Ulko-ovi käy, Sefa ja Nestori tulevat talleilta. Iita pinkaisee vielä vielä pihanperälle ja sitten nukkumaan. Varmaan ne huomenna tulevat.

Iita aivan alkuvuosina Nilkkulan tallin takana hevosen kanssa. Yllään käytännöllinen kietaisuessu. Jaloissaan Iitalla näkyy olevan kyläsuutarin tekemät yksipohjaiset lipposet. Vastaavatkohan nykyisiä paljasjalkakenkiä? 

Pestuu oli sujunut suotuisasti. Vuoden palkaksi oltiin sovittu 1600 markkaa, kahdet kengät ja kilo villoja. Sopimukseen kuului myös kaksi friiviikkoa syksyllä kekrin jälkeen. Jos rahaa ei käyttäisi juurikaan muuhun, upouuden pyörän tienesteillä saisi!

Kun pestuukausi marraskuussa alkaa, saapuu Aapa uudestaan hevosineen ja kieseineen, nyt uutta piikaa hakemaan. Kahdestaan ajellaan hyvässä hengessä tuo reilun 10 kilometrin matka. Perillä Aapa esittelee ja näyttää talon tavarat ja paikat kellaria myöten. Iitan kotona Isä ja veljet olivat olleet kovia hevosmiehiä ja hevosista aivan puhuivat. Ne olivatkin erinomaisen hyvin hoidettuja, eikä niillä saanut koskaan ajaa kilpaa tai liian lujaa. Naisväellä olikin tapana kiusoitellen kysellä huoneeseen tullessaan; “Mikä oli viimeinen hevonen, josta puhuttihin”. Aapa on erilainen, häntä eivät kiinnosta hevoset kovin erikoisesti. Enempi monet muut asiat; yhteiskunnalliset, kulttuuriset, kaikki uusi. Eletäänhän edistyksen ja optimismin aikaa, 20-lukua. 

Matkaseurue Nilkkulan talon edessä.
(Iitan vanhimman veljen tytär Aune Rasi perheineen.)

Alkajaisiksi Sanna-emäntä järjestää piian leipomaan. Kyllä Iita leipoa osaa ja hän leipoo ja pyörittää, mutta niin käy, että leivotut leivät tipahtelevat orsilta! Sinä vuonna jauhot ovat huonoja Nilkkulassakin, ei tullut leipään sitkoa. Ensisäikähdyksen jälkeen siitäkin selvitään. Sanna on aika terhakka ja pitää järjestystä vähän kaikille, mutta reilu hän on ja mahtuu myös anteeksi pyytämään.

Aapan isä Jaakko oli halvaantunut edellisenä talvena. Hän elelee kotona ja Sanna taluttaa hänet aina tupaan, ruokapöytään ja uunin eteen tupakille, jossa he polttelevat yhdessä. Mutta jo ennen uutta vuotta Jaakko nukkuu pois.

Nyt ollaan kuvassa tammahevosen kanssa. Muutamia työkalujakin on mukana, vas. tahko, jolla teroitettiin mm. viikatteita ja sirppejä. Lapset saivat pyörittää kuvassa näkyvää kampea, teroitettavaa pintaa hiottiin pyörivään kivirenkaaseen. Jäähdytysvesi oli puukourussa, jossa rengas pyörähti. 

Iitan päätehtävä piikana on karjanhoito. Alkaen veden vinttaamisesta ja kantamisesta, appeen tekoon, lypsyyn ja kaikkeen. Hevosmiehenäkin hän pääsee olemaan, kotona ei ollut tarvinnut ollenkaan “hevosten kanssa asua”. Talli on suoraan vastapäätä taloa, hevosia oli kaksi ja joskus varsakin. Iltaisin tehtiin vielä käsitöitä myöhäiseen, kehrättiin ja kartattiiin. Tunteja ei laskettu, aina vain oli pääasia että työ tuli valmiiksi.

Ensimmäinen palvelusvuosi on lopuillaan, mutta 400 markkaa pyörärahoja on vielä maksamatta. Sanna-emäntä miettii, että eikö se ole sama, jos hän vähän kerrallaan sitä loppua maksaa. Mutta sitten tuleekin toisiin ajatuksiin, hänestä näyttää siltä, että “rahat jääki talohon”! Siltä se tosiaan näyttää. Seuraavana vuonna vietetään Aapan ja Iitan häitä ja syntyy pikku Kauko.

Suutarin mehtäpellossa illanhämyssä,
 kuva Viljami Hanni.

“Kyllä minä sulle laskentoa opetan sitten kun mennään naimisiin”, lupaa Aapa. Hän on saanut käydä kansakoulun, Iita vain kiertokoulua.

Sen verran on elämä tiivistä, että laskennot jää opettamatta. Mutta kyllä Iita silti laskea osaa: “Mää monesti Aapaa kiusasin, että mulla olis vieläki se 400 markkaa saamatta.

Ja se pyörä."

Iitan sukua vierailulla Nilkkulassa kesällä 1928. Seisomassa vas. Aapa, siskonsa Iita ja Marjaana
 (Sakarin vaimo). Istumassa Iita sylissään Kalevi, Aapan äiti Sanna, Iitan veli Sakari
 sylissä Kauko. Edessä Iitan tytär Saimi (myöh. Ullakko). Iita-sisko ja
Saimi asuvat myös Nilkkulassa alkuvuosina.

Tarinan taustaa: perustuu tarkasti tosiasioihin. 

Lähteenä haastattelunauhat ja muistiin jääneet kerrotut tarinat.

Nilkkulassa heinätöissä

Heinätöitä

Nilkkulan pelloilla

Työkaluluettelo Tuomas Tuomaanpoika Nilkun "pesänkirjoitus kirjassa" vuodelta 1898 on mielenkiintoinen: siellä on jo koneitakin. Lista kertoo peltotöiden eri vaiheista;

siinä mainitaan mm.

2 sahrat (kyntöaurat) ja 1 äjes,

1 karhi, 

½ niittokoneesta,

2 silot länkineen, 

4 länket, 1 mäkivyöt,

3 suitset, 2 lointa, 1 loimivyö,

2 häkkiä, 3 luokkaa, 

3 köyttä, 3 kuokkaa, 

5 lapiota, 2 tadikkoa, 9 wikatetta, 6 sirppiä,  6 haravaa, 

½ viskuukonetta, 3 pohdinta jne. 

Eli kovaa ruumiillista työtä tehtiin vanhaan malliin, mutta ensimmäisiä ostokoneita oli hankittu työtä keventämään. Puolikkaat koneet kertovat todennäköisesti siitä, että talo oli vasta halottu perinnönjaossa.

Heinän peltoviljelyn historia on lyhyt. Eläinten heinät kerättiin ennen luonnonniityiltä, pientareilta ja mistä milloinkin. Sanottiin, että jos sen verran kasvaa, että viisi vartta kaatuu lyönnillä niin kannattaa kaataa*. 

Kärkiskylän maamiesseura perustettiin v. 1899, se oli aivan ensimmäisten joukossa Suur-Lohtajan alueella. Kehitys vauhdittui ja innostus heinänviljelyyn levisi nopeasti. Paukkakrinti-kirjassa muistellaan ensimmäisiä heinänsiemeniä tilatun Mutkalammille n. 1910.

Nilkkulassa 13-vuotiaan Aapan muistikirjassa v. 1914 kerrotaan Timotein siemeniä kerätyn 0,3 hehtoa Lisäksi hän kirjoittaa: "Heinä, hiukan parempaa kuin edell. kesänä." 

Heinän viljely näyttää tuolloin jo vakiintuneelta.

Nilkkulan heinätyökuvia löytyy paljon. Tässä niitä hiukan retusoituina:

Kuvia 1930 ja 1940-luvuilta

Jos katsot kuvia kännykällä, voit suurentaa kaksoisklikkaamalla. Näissä riittää yllättävän hyvin pikseleitä.

Heinäpellolla 30-luvun alkuvuosina. Haravan varressa Laina

Niemi-Korpi ja Aapa Nilkkula ja suitsia pitelemässä Helli.

Pojat vas. Kauko, Kalevi, Lauri Isohanni ja Kalle.

  

                                        

Yhden hevosvoiman niittokone sota-aikana.
Hevosia pitelee Saimi Nilkku. Vas. Heikkilän emäntä Saima
 Nilkku, ajomiehenä poikansa Matti Nilkku, kaksi
 tuntematonta evakkoa, Someron Matti ja Roikon Hilta.

                   

Haravakoneen päällä oli aika leppoista;
  kahvasta käännellen piti nostaa ja laskea
 takana olevaa rautapiikkiharavaa. 

Laahuskuormaa vedettiin hevosen perässä ilman renkaita. 

Se oli matalana helppo kuormata. Ladon edessä vain otettiin

perätapit pois, vähän hangoilla avitettiin ja heinät jäivät

 siihen. Sitten uutta kuormaa hakemaan, osa väestä jäädessä

 täyttämään latoa. Jos oli oikein hyvät heinäpoudat,

 ei heiniä tarvinnut välttämättä nostaakaan seipäille, 

vaan ne kuivuivat maassa. Kun päivittäin pöyhittiin,

 niin noin neljässä päivässä olivat valmiita.

Useinmiten heinät piti kuitenkin seivästää, tässäkin tummia
 pilviä nousee! Seipäillä heinä sai kuivua viikkokausia.
Nämä on kuvattu sota-aikana1940-luvun alussa;
vas. Kauko, Ylitalon Hilma, Kosti, Iida, Kaarina ja  Helli.

Tottunut heinämies pyöräytti valtavia tukkoja seipäälle.
Parhaimmillaan kolme isoa hangollista ja seiväs oli valmiina.
Lasten tehtävänä oli laittaa kahteen seipäissä olevaan
 reikään puutapit heinäkerrosten väliin, jotta heinät pysyivät
 ilmavasti paikoillaan. Haravalla vielä "visuttihin" irtoheinät,
että saatiin kaikki tarkasti eli visusti seipäille.
 Samat henkilöt kuin edellisessä kuvassa.

Hellyttävä yksityiskohta.
Mitähän ritsalla on ammuttu? 

Laahuskuorma valmiina latoon vietäväksi. Hevosmiehenä
 Kalevi, vas. Helli ja Punu-koira, tuntematon tyttö,
Enstin Iita (Iida Nilkku)ja Iida (Ranta-Nilkku).
Kuorman päällä Kaarina ja Kosti.

Kuorman teossa vas: Iida, Helli, Kalevi takana haravakoneen
 päällä, Kaarina, Kosti, Kauko, Saarenpään Pauli ja Kalle.

Kuorman purkua latoon Hankosennevalla. Vas. Vilho

Ylitalo, Saimi Ullakko, Helli, Laina Niemi-Korpi ja Iida.

Ladosta kurkistelee lapsia, heidän piti olla polkemassa

heinät tiiviiksi, että saadaan paremmin mahtumaan.

Polkeminen oli mukavaa; eväät ja jutut

 olivat yleensä hyvät, mutta kuuma siinä tuli ja

 heinät kutittivat ja pistelivät hikistä ihoa.

Sota-aikana miehet olivat vähissä ja työväestä pulaa. Tässä
 jollakin tapaa järjestetty työporukka seivästyshommissa.
Vas. Aila Landin, Aili Ala-Yrjölä ja poikansa Erkki,
Eemeli Hipsi vaimoineen (pariskunta oli sahalla töissä),
 Leppälä Helli, Pauli Isohanni? ja Kalevi Ranta-Nilkku.
Kuvassa mukavasti esillä työkalut: hangot, haravat, vikate,
rautakanki ja välitappi seipääseen.

,

Seipäillä huolellisesti kuivattu heinä on hevosten herkkua.
Hevosmiehenä Kauko.

*) Suur-Lohtajan historia s. 84