Iitan pyöränosto

Sata vuotta sitten

Siihen aikaan kun Iita pyörää meinasi

Iita istuu kotonsa pitkän pöydän ääressä ja lueskelee Kokkola-lehteä. Se on ainoa lehti, joka heille tulee ja sekin pitää hakea Korvenkylältä asti. Tupa on hiljainen, äiti on jo mennyt maate ja Ruusa-miniäkin lähti nukuttamaan pikku Helmiä. Syysilta hämärtää, mutta lukea näkee vielä. Veljet Sefa ja Nestori ovat kai vielä talleilla. Iita lukee aina koko lehden, mutta erityisen tarkkaan hän tutkii pyöräilmoituksia: “Kestävä-pyörä on Suomen hienoin, lujin ja kevein pyörä, joka on ostajan ilo!” Kyllä varmasti olisi ilo sitten suuri, kun semmoisen saisi.

Kotona on vain yksi raskas miesten pyörä, jota saattaa joskus lainata. Aivan toista olisi oma uudenaikainen naistenpyörä. Melkein kaikilla nykyisin oli oma. Iitan ei ollut tarvinnut tähän ikään saakka lähteä palvelukseen, paitsi mitä oli ollut vähän tienestissä edelliskesänä heinäaikaan Mutkalammin Matintalossa. Vieläkään ei olisi mikään pakko, töitä oli kotonakin, mutta pyörän ostoon tarvittiin markkoja.

Iitan kotitalon (oik.) pihalla esitellään komeaa hevosta.
Taloa kutsuttiin vielä Sakrintaloksi Iitan isän mukaan,
joka oli kuollut muutama vuosi sitten.
Kuvan ihmisiä ei ole tunnistettu. Talon takaa
 pilkistää ehkäpä se ainoa talon miestenpyörä.

Nyt kirjoitetaan vuosiluku 1923 ja on katovuosi, rahaa ei paljon pellolta ole tullut. Vilja oli heikkoa ja sen puiminen oli ollut työlästä ja tarkkaa työtä kylän uudella puimakonella, jota Sefa-veli käytteli. “Äijänpäätä” (moottoria) lämmittäessään, Sefa oli sanonut, että tämä kone ei ole mikään fariseus, vaikka se on päältä niin ruma ja öljyinen, niin sisältä se pitää olla kyllä puhdas. Sefa oli semmoinen, että se aina keksi niitä sanoja.

Iita nousee ja katselee ulos tuvan päätyakkunasta, sieltä näkyy pitkästi uutta tietä. On hiljaista, valkoista usvaa nousee Peräjärven kuiviolta. Kun tuota tietä tehtiin, Iitakin oli ollut naapurin Olkan kanssa väkeä kahvittamassa. Ojat kaivettiin lapioilla ja miehet ajoivat hevosilla hiekkaa ja soraa. Uudesta tiestä oli tullut varsinkin kuivilla kankailla oikein ajettava. Tietysti se routi koloja ja monttuja, mutta niitä sitten kesäisin paikkailtiin. Heidänkin talolla oli yksi hoidettava tienpätkä Hanhinevalla asti, ei veljet tykännet kun niin kaukana oli. Pyörillä ajettiin jo niin paljon, että monin paikoin luikerteli siinä tien ohessa pyöräpolku, sitäpä olisi hänenkin sitten hienoa laskettaa.

Iita Perälahdelle lähetetty valokuvakortti vuodelta 1917.

Iita oli kulkenut siinä akkunalla tietä tarkkaamassa koko päivän tai oikeastaan koko viikon. Häntä jännittää, ehkä ne huomenna tulevat! Hän oli lupautunut Nilkkulaan piiaksi ja odotti tärkeitä vieraita. Sanna-emännän ja Aapan piti tulla jonain päivänä tekemään pestuusopimusta.  Aapa oli palannut armeijasta Helsingistä kotitilaa asumaan, hän oli Iitan kanssa samanikäinen ja jo rippikoulusta vähän tuttu. Kai se olisi ihan hyvä palveluspaikka. Kylä oli hyvässä maineessa, eikä liian kaukana. Sieltä saattaisi käydä kotonakin äitiä katsomassa.

Iita jää vielä katselemaan kartanolle. Ison luhdin ääriviivat näkyvät hämärtyvällä pihalla. Siellä oli nukuttu koko kesä, enää ei tarjennut. Juhannukseksi oli tapana paperoida luhdin seinätkin hienoksi. Siellä oli tilaa ja vapautta. Ja kyllä siellä nukuttikin niin hyvin, viileässä hikisten työpäivien päälle. Vähän haikeana Iita kesää muistelee, silloin kyläiltiin paljon, polkuja pitkin hilpaistiin kengät kainalossa, Korpeen, Rättyään, Kukkoon ja kauemmaksikin. Mutta polkupyörä oli nykyaikaa, sillä pääsisi varsinkin sinne kauemmas. 

Samanikäistä nuorisoa ei oikein ole Peräjärvellä, lähimmät tyttökaverit, Maija ja Elli, asuvat Pikkupirtillä, yli neljän kilometrin päässä. Heidän kanssaan Iita saattaa lähteä iltamenoihin. Ellillä oli tapana tinkoa, että kerro nyt mitä konsteja sulla on, kun aina saat jonkun saatolle? Ei Iitalla mitään konsteja ole, eikä heillä kotonakaan taikoja ruukattu tehdä. Naapurin Amalia kyllä harrasteli monenlaista keinoa ja konstia. Ulko-ovi käy, Sefa ja Nestori tulevat talleilta. Iita pinkaisee vielä vielä pihanperälle ja sitten nukkumaan. Varmaan ne huomenna tulevat.

Iita aivan alkuvuosina Nilkkulan tallin takana hevosen kanssa. Yllään käytännöllinen kietaisuessu. Jaloissaan Iitalla näkyy olevan kyläsuutarin tekemät yksipohjaiset lipposet. Vastaavatkohan nykyisiä paljasjalkakenkiä? 

Pestuu oli sujunut suotuisasti. Vuoden palkaksi oltiin sovittu 1600 markkaa, kahdet kengät ja kilo villoja. Sopimukseen kuului myös kaksi friiviikkoa syksyllä kekrin jälkeen. Jos rahaa ei käyttäisi juurikaan muuhun, upouuden pyörän tienesteillä saisi!

Kun pestuukausi marraskuussa alkaa, saapuu Aapa uudestaan hevosineen ja kieseineen, nyt uutta piikaa hakemaan. Kahdestaan ajellaan hyvässä hengessä tuo reilun 10 kilometrin matka. Perillä Aapa esittelee ja näyttää talon tavarat ja paikat kellaria myöten. Iitan kotona Isä ja veljet olivat olleet kovia hevosmiehiä ja hevosista aivan puhuivat. Ne olivatkin erinomaisen hyvin hoidettuja, eikä niillä saanut koskaan ajaa kilpaa tai liian lujaa. Naisväellä olikin tapana kiusoitellen kysellä huoneeseen tullessaan; “Mikä oli viimeinen hevonen, josta puhuttihin”. Aapa on erilainen, häntä eivät kiinnosta hevoset kovin erikoisesti. Enempi monet muut asiat; yhteiskunnalliset, kulttuuriset, kaikki uusi. Eletäänhän edistyksen ja optimismin aikaa, 20-lukua. 

Matkaseurue Nilkkulan talon edessä.
(Iitan vanhimman veljen tytär Aune Rasi perheineen.)

Alkajaisiksi Sanna-emäntä järjestää piian leipomaan. Kyllä Iita leipoa osaa ja hän leipoo ja pyörittää, mutta niin käy, että leivotut leivät tipahtelevat orsilta! Sinä vuonna jauhot ovat huonoja Nilkkulassakin, ei tullut leipään sitkoa. Ensisäikähdyksen jälkeen siitäkin selvitään. Sanna on aika terhakka ja pitää järjestystä vähän kaikille, mutta reilu hän on ja mahtuu myös anteeksi pyytämään.

Aapan isä Jaakko oli halvaantunut edellisenä talvena. Hän elelee kotona ja Sanna taluttaa hänet aina tupaan, ruokapöytään ja uunin eteen tupakille, jossa he polttelevat yhdessä. Mutta jo ennen uutta vuotta Jaakko nukkuu pois.

Nyt ollaan kuvassa tammahevosen kanssa. Muutamia työkalujakin on mukana, vas. tahko, jolla teroitettiin mm. viikatteita ja sirppejä. Lapset saivat pyörittää kuvassa näkyvää kampea, teroitettavaa pintaa hiottiin pyörivään kivirenkaaseen. Jäähdytysvesi oli puukourussa, jossa rengas pyörähti. 

Iitan päätehtävä piikana on karjanhoito. Alkaen veden vinttaamisesta ja kantamisesta, appeen tekoon, lypsyyn ja kaikkeen. Hevosmiehenäkin hän pääsee olemaan, kotona ei ollut tarvinnut ollenkaan “hevosten kanssa asua”. Talli on suoraan vastapäätä taloa, hevosia oli kaksi ja joskus varsakin. Iltaisin tehtiin vielä käsitöitä myöhäiseen, kehrättiin ja kartattiiin. Tunteja ei laskettu, aina vain oli pääasia että työ tuli valmiiksi.

Ensimmäinen palvelusvuosi on lopuillaan, mutta 400 markkaa pyörärahoja on vielä maksamatta. Sanna-emäntä miettii, että eikö se ole sama, jos hän vähän kerrallaan sitä loppua maksaa. Mutta sitten tuleekin toisiin ajatuksiin, hänestä näyttää siltä, että “rahat jääki talohon”! Siltä se tosiaan näyttää. Seuraavana vuonna vietetään Aapan ja Iitan häitä ja syntyy pikku Kauko.

Suutarin mehtäpellossa illanhämyssä,
 kuva Viljami Hanni.

“Kyllä minä sulle laskentoa opetan sitten kun mennään naimisiin”, lupaa Aapa. Hän on saanut käydä kansakoulun, Iita vain kiertokoulua.

Sen verran on elämä tiivistä, että laskennot jää opettamatta. Mutta kyllä Iita silti laskea osaa: “Mää monesti Aapaa kiusasin, että mulla olis vieläki se 400 markkaa saamatta.

Ja se pyörä."

Iitan sukua vierailulla Nilkkulassa kesällä 1928. Seisomassa vas. Aapa, siskonsa Iita ja Marjaana
 (Sakarin vaimo). Istumassa Iita sylissään Kalevi, Aapan äiti Sanna, Iitan veli Sakari
 sylissä Kauko. Edessä Iitan tytär Saimi (myöh. Ullakko). Iita-sisko ja
Saimi asuvat myös Nilkkulassa alkuvuosina.

Tarinan taustaa: perustuu tarkasti tosiasioihin. 

Lähteenä haastattelunauhat ja muistiin jääneet kerrotut tarinat.